URLs for Books

Your last ebook:

You dont read ebooks at this site.

Total ebooks on site: about 25000

You can read and download its for free!

Ebooks by authors: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z 
Ervast, Pekka / Kalevalan avain
Produced by Sami Sieranoja and Tapio Riikonen






KALEVALAN AVAIN

Elias Lönnrotin muistolle


Kirjoittanut

PEKKA ERVAST


1916



SISÄLLYS

ALKUSANA

I KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA

1 Mitä Kalevala on
2 Kalevala pyhänä kirjana--
3 Kalevalan avain

II KALEVALAN MYSTERIOTIETOA

4 Eikö muinaissuomalaisten uskonto ollut animismia?
5 Ihmisiä vaiko jumalia?
6 Pyhä kolminaisuus
7 »Neitseestä syntynyt»
8 Luomistyö
9 Pelastustyö
10 Lemminkäisvoimat
11 Lemminkäinen--Kristus
12 Ilmarisvoimat
13 Ilmarinen, tuli ja rauta
14 Ilmarinen ja Sampo
15 Jälleensyntyminen
16 Tuonelan tuvilla
17 Väinämöisen soitto

III KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA

18 Tiedon tie
19 Joukahainen
20 Aino
21 Lemminkäinen
22 Ilmarinen
23 Ansiotyöt
24 Tuonelan joutsen
25 Pohjolan häät
26 Kultainen neito
27 Pohjan neidon nuorempi sisar
28 Hengen miekka
29 Venematka
30 Kanteleen soitto
31 Sammon ryöstö
32 Viimeiset epäilykset
33 Viimeinen taistelu

IV KALEVALAN MAGIAA

34 Mitä magialla tässä tarkoitamme
35 Ennen ja nyt: kaksi ihmistyyppiä
36 Atlantalaista magiaa Kalevalassa
37 Aikojen vaihteessa
38 Väinämöinen ja Aino
39 Marjatta
40 Marjatan poika Ja Väinämöinen

V VÄINÄMÖISEN PALUU

41 Väinämöinen ja Suomen kansa

ALAVIITTEET




ALKUSANA.


Tämä kirja puolustaa ja kunnioittaa kaikkea sitä Kalevalassa, jota
nykyaikainen sivistyksemme enimmäkseen pitää tuulesta temmattuna: sen
satuja, sen ihmeitä, sen liiotteluja, sen luonnottomuuksia, ja lukija
havaitsee ensi riviltä, että kirjan tekijä on tosissaan.

Tuntien oman vähäpätöisyytensä niiden oppineiden rinnalla, jotka ovat
Kalevalaa tutkineet ja selittäneet, ei tekijä tähän työhön olisi
uskaltanut ryhtyä, ellei hänellä olisi vakaumus ja näkemys siitä, että
Kalevalan todellinen sisältö sittenkin on jäänyt oppineilta huomaamatta.

Tällä sanallaan hän ei suinkaan väitä, että hänen oma tietonsa Kalevalan
todellisesta sisällöstä olisi tyhjentävä tai erehtymätön; hänen
käsityksensä on epäilemättä sekä vaillinainen että korjauksia kaipaava,
mutta oikein ymmärrettynä se avaa uusia uria vastaiselle tutkimukselle.
Ja koska tekijä ei tunne--paitsi H.P. Blavatskyn viittauksia
»Salaisessa Opissa» ja eräässä aikakauskirja-artikkelissa »Kalevala,
suomalaisten kansalliseepos», joka on suomeksi julkaistu Tietäjässä
1909--muita tämänlaatuisia kokeita kuin Martti Humun (M. Ramstedtin)
broshyyrin »Kalevalan sisäinen perintö», joka oli ylimalkaista ja
johdannollista laatua, Herman Hellnerin kirjotuksen »Kalevala ett
teosofiskt diktvärk», joka on painettu Teosofisk Tidskrift'issä 1904, ja
Rudolf Steinerin Helsingissä huhtikuun 9 p:nä 1912 pitämän esitelmän
»Das Wesen nationaler Epen mit speziellem Hinweis auf Kalevala»,
painettu manuskriptina samana vuonna, rohkenee hän toivoa, että tätä
hänen tutkielmaansa otettaisiin vastaan edes johonkin määrin sillä
anteeksi antavalla suopeudella, jota yleensä ensimäiselle yritykselle
suodaan. Jos kohtalo myöntää, toivoo tekijä saavansa tulevissa
tutkimuksissa laajemmin ja seikkaperäisemmin syventyä moniin suomalaista
salatiedettä koskeviin aineihin, joita hän tässä on vain alustavasti
kosketellut.

Sillä, kuten Kalevala sanoo:

Ei sanat salahan joua,
Eikä luottehet lovehen,
Mahti ei joua maan rakohon,
Vaikka mahtajat menevät.

Sammatissa elokuulla 1916. Tekijä.






I.

KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA.


Ilman seitsenhaaraisen symbologian apua ei mitään vanhaa pyhää kirjaa
voida oikein ymmärtää. Symbologia on tutkittava jokaiselta puoleltaan,
sillä jokaisella kansalla oli omintakeinen ilmaisutapansa.

H.P. Blavatsky.




1.

MITÄ KALEVALA ON?


Kysymykseen, mitä Kalevala on, tulemme tässä kirjassa vastaamaan
tavalla, joka luultavasti on outo ja uusi useimmille lukijoille. Tulemme
heti esittämään Kalevalasta, sen synnystä ja sisäisestä arvosta
mielipiteen, joka hämmästyttää sekä oppinutta että oppimatonta lukijaa.
Tulemme sitten kirjassamme pitkin matkaa selvittämään ja puolustamaan
mielipidettämme, ja jätämme hyväntahtoisen lukijan arvosteltavaksi,
onnistuuko meidän vakuuttaa häntä sen oikeudesta vai jääkö hän yhä
ihmettelemään ja kukaties paheksumaan ylen outoa kantaamme.

Ennenkuin annamme oman vastauksemme kysymykseen, mitä Kalevala on,
tahdomme parilla sanalla muistuttaa lukijan mieleen, mitä meillä yleensä
on Kalevalasta arveltu ja mikä tieteellisten tutkijain kanta
kysymyksessä on.

Kalevalan suuri »esille-uneksija» Elias Lönnrot uskoi, että Kalevalassa
kuvastui esi-isäimme muinainen permalainen sivistys. Sen runoista astui
elävänä esiin kuva Suomen kansan menneisyydestä, tämän kansan uskonnosta
ja elämistavoista, sen pyrkimyksistä, ihanteista ja sankareista.
Lönnrotin usko tarttui toisiin: Kalevalaa alettiin pitää lähteenä Suomen
kansan muinaisuuden tutkimiselle sekä kotona että ulkomailla. Kalevalan
mukana levisi ympäri sivistyneen maailman Suomen kansasta maine ja
kaikkialla alettiin huomata, että tuolla kaukana Pohjolassa asuu pieni
korpikansa, joka on luonut eepoksen, jommoisia on harvoja maailmassa.
»Mikä runollinen kansa», kulki kuiskeena yli maiden ja mantereitten,
»mikä menneisyys sillä on takanaan! Missä onkaan sen historia! Sankarien
ja tietäjäin kansa!»

Tämä valtava innostus herätti Suomen kansan vuosisataisesta unestaan.
Suomalaiset tunsivat itsensä yhtenäiseksi kansaksi, koska heillä oli
yhteinen menneisyys ja tuon yhteisen menneisyyden mahtava muistomerkki.
Kuinka luonnollista, että tätä ensimäistä uskonnollis-runollista
heräymystä seurasi toinen, Snellmanin valtiollis-kielellinen. Suomen
kansa oppi itsensä tuntemaan ja tiesi paikkansa maailman näyttämöllä.
Aleksanteri I:sen profetalliset sanat olivat toteutuneet: Suomen kansa
oli noussut kansakuntien joukkoon.

Nyt elämme toisessa ajassa. Innostus on laimennut. Kalevala ei ole enää,
mitä se oli ennen. Kyllä sitä pidetään kansallisena eepoksena ja kyllä
sitä kouluissa luetaan, mutta tieteellisellä taholla se on kadottanut
pätevyytensä historiallisena lähdekirjana. Kalevalassa ei kuvastukaan
vanha permalainen sivistys. Lönnrotin usko oli Suomen suuren Eliaan
unelmaa vain.

Kalevalassa ei kerrota mistään kadonneesta kulta-ajasta. Kalevala on
runokokoelma. Se kertoo kansamme onnen haaveista, siitä kesämaasta, joka
eli kansamme mielikuvituksessa. Se todistaa vain, mikä voimakas, mikä
kuolematon laulunhenki aina on ollut Suomen kansalle ominainen.

Tätä nykyistä kantaansa tieteelliset tutkijamme perustelevat sillä, että
Kalevala, kuten sanottu, on runokokoelma, ei yhtenäinen eepos, joka
semmoisena olisi säilynyt kansan muistissa. Kansa on lukuisissa
toisinnoissa, eri paikoissa, eri aikoina, laulanut Väinämöisestä,
Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja niiden urotöistä; toinen laulaja on
toisesta asiasta kertonut, toinen toisesta. Elias Lönnrot kokoili ja
keräili näitä runolauluja; hän oli ensimäinen, joka väsymättömällä
innolla ja uskolla samoili Karjalan laulumaita, sai sanan sieltä, toisen
täältä, sommitteli kuulemansa yhteen ja rakensi runoista kokonaisuuden.
Mitä ennen häntä Porthan, Lencqvist, Ganander, Becker, Topelius vanhempi
y.m. olivat tehneet, oli ollut enimmäkseen hajanaista valmistustyötä.
Mutta Lönnrotin jälkeen on tehty uusia keräilymatkoja ja tieteellisesti
tarkattu Lönnrotin käsikirjotuksia ja muistiinpanoja ja päästy siihen
lopulliseen selvyyteen ja varmuuteen, mikä nyt on vallalla
Kalevala-tutkimuksessa. Lönnrot oli itse viimeinen suuri runojen
laulaja. Hän oli niin kalevalaisen hengen läpäisemä, että hän kykeni
siihen, mihin ei kukaan ennen häntä ollut kyennyt: luomaan miltei
yhtenäisen eepoksen hajanaisista runokatkelmista. Hän uppoutui Suomen
kansan henkeen, itsensä unohtaen, siinä määrin, että hän--Eino Leinon
sanoilla--oli »silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki».[1]
Kalevala oli sentähden hänen työtänsä, vaikkei hän ollut runojen tekijä.

Tarkempi tutkimus on myös paljastanut, että Kalevalan runot eivät ole
yhtä vanhoja, eivät samalta alkuajalta. Toiset ovat pakanallisia, toiset
kristityltä ajalta; viimeinen--50:s runo--esim. on varmasti
kristillinen. Näin ollen on mahdotonta pitää Kalevalaa kaukaisen
menneisyyden historiallisena muistomerkkinä. Tietysti siinä näkyy
piirteitä Suomen kansan elämästä ja ennen kaikkea selviä piirteitä
kansan uskonnollisesta eli paremmin sanoen taikauskois-runollisesta
elämänkatsomuksesta, mutta nämä piirteet eivät kuvasta puhdasta
pakanallista aikaa, vaan kuuluvat pakanuuden ja kristinuskon
vaiheaikaan, niin että mitä Kalevalassa ihailemme, se on tutkimuksen
valossa katsottuna »runollisesti verhottua kristinuskoa», kuten prof. K.
Krohn sanoo.[2]

Onpa äskettäin lausuttu semmoinenkin väite, ettei Kalevalan sisällys
oikeastaan ole Suomen kansan hengen tuotetta, vaan germanilaista
lahjatavaraa. Lännestä päin tuli tänne kuninkaita ja sankareita. He
toivat mukanaan runoja ja lauluja muinaisista tietäjistä, ja heistä
itsestään sepitettiin runoelmia. Kalevalan sankarit täten eivät ole
olleet suomalaisia, vaan vieraita viikinkejä, ja Suomen kansan
tietäjähaaveet ovat muualta kotoisin, ei kansamme sydämestä.

Kas siinä lyhyesti esitettynä tieteellisen tutkimuksen tähänastiset
saavutukset. Jos ne todella pitäisivät paikkansa, olisi Lönnrotin työ
syvemmin katsottuna tehty jotenkin tyhjäksi. Jälellä olisi hänen
Kalevalastaan vain runokokoelman kaunis muoto ja taiteellinen
sommittelu, ja Kalevalan kansallinen merkitys kuuluisi jo menneisyyteen:
se teki tehtävänsä viime vuosisadan herätystyössä, nyt se voidaan
asettaa hyllylle muinaismuistojen joukkoon.

Mitä tästä sanoisivat Kalevalan todelliset ihailijat ja Suomen
kansallisaatteen ystävät? Mihin joutuisivat heidän ihanat näkynsä Suomen
kansan muinaisesta kulttuurista, mihin heidän haaveensa ja heidän
toivonsa Suomen tulevaisuudesta? Vaikeroiden saisi heidän kansallinen
sydämensä huutaa: »kuka enää kykenee haavojani parantamaan? onko miestä
missään, joka loisi minuun uutta uskoa?»

Nyt on meidän vuoromme astua näyttämölle. Nyt me, jotka näemme
Kalevalassa semmoista, mitä toiset eivät vielä ole aavistaneet, jotka
uskomme Kalevalasta sitä, mitä se itse Väinämöisestään uskoi, nyt me
saamme korottaa äänemme ja huutaa--omallekin sydämellemme: »ole
rauhassa! Mitään ei ole menetetty, sillä mitään ei ole vielä ollut
löydettynäkään. Eivät edes tieteelliset saavutukset vielä ole lopussa.
Vielä tullaan tekemään huomioita ja löytöjä, jotka kumoovat nykyisiä
johtopäätöksiä. Mutta mitä niistä! Kalevalan todellinen arvo on
toisaalla. Sen todellinen arvo on sen omassa salatussa sisällyksessä.»

Ja kun nyt tahdomme esittää uuden ja oudon mielipiteemme Kalevalasta,
saatamme syystä kysyä, ajatellen tutkimuksen kansalliseen sydämeemme
iskemiä haavoja: tarvitaanko miestä niitä parantamaan? Eikö Kalevala
itse kelpaa lääkäriksi? Eikö taudin parantajaa voisi löytää sieltä,
mistä itse tautikin on keksitty? Jos Kalevala tieteellisesti
analysoituna kumoaa kansalliset haaveemme, ehkä se toisella tavalla
analysoituna paljastaa meille totuuden haaveiden takaa! Ehkä Kalevala on
kokonaan toisenlainen kirja kuin miksi tiedemiehet ovat sitä luulleet.
Ehkä se on verrattavissa niihin kirjoihin maailmankirjallisuudessa,
joita kutsutaan pyhiksi. Ajatelkaamme vähäsen. Jos Kalevala tämmöisenään
olisi ollut olemassa pakanallisena aikana, minkähänlaisessa arvossa
Suomen kansa olisi sitä pitänyt? Eikö kansa siinä olisi nähnyt itseään
kuin kuvastimessa, nähnyt paraimmat pyrkimyksensä, ikuisimman itsensä?
Eikö se Kalevalasta olisi hakenut mielelleen lohdutusta ja neuvoa,
sydämelleen iloa, tunnolleen rauhaa? Epäilemättä. Kalevala olisi ollut
sille kallein aarre, isien pyhä perintö. Kalevala olisi ollut sille
raamattu, pyhä kirja.

Ja jos niin olisi ollut silloin, miksi emme nyt saisi asettua samalle
kannalle? Miksi emme nyt lähestyisi Kalevalaa pyhänä kirjana? Miksi emme
nyt sitä tutkisi toisella tavalla kuin tavallista kirjaa?

Onhan uudesta testamentista väitetty, että sen historiallinen pätevyys
on kovin hatara. Jeesuksen olemassaoloakin on epäilty. Mutta onko tämä
vähentänyt uuden testamentin henkistä arvoa? Onko se syössyt
kristikunnan epätoivoon? Ei ollenkaan. Kristikunta ei ole uskossaan
järkkynyt. Se uskoo Jeesukseen, koska uusi testamentti hänestä todistaa.
Ja miksi uusi testamentti hänestä todistaa? Siksi että se on elävä
kirja. Paras vastamyrkky on lukea uutta testamenttia. Kun sitä lukee--
ei niinkuin nenäkäs kriitikko, joka etsii historiallisia heikkouksia,
vaan--ihmisenä, joka vilpittömästi etsii totuutta, minkä kirja
mahdollisesti voi antaa, silloin uusi testamentti itse puhuu puolestaan.
Silloin kristitty tunnustaa sydän riemua uhkuen: testamentti on pyhä,
sillä se avaa henkisen näköni; Jeesus on elävä, sillä hän herättää
minussa elämän.

Entä jos nyt Kalevalan laita olisi sama? Jos sekin olisi pyhä kirja
sille, joka oikeassa hengessä osaisi sitä lukea?

Niin,--niin meidän tekisi mielemme väittää, ja sitä seikkaa olisi hieman
tarkastettava. Olisi saatava selville, missä merkityksessä Kalevala
voisi olla »pyhä kirja».




2.

KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA.


Ennen kaikkea: mitä on pyhä kirja? Onko niin sanoaksemme teknillistä
määritelmää pyhästä kirjasta, määritelmää, joka ei ole häilyväin
ominaisuuksien luettelemista, vaan kohdalleen sattuva ja täsmällinen?

On. Mutta ennakkoluuloinen uskovainen tai piintynyt materialisti ei sitä
ymmärrä. Ainoastaan sanan tosi merkityksessä vapaamielinen ihminen
ymmärtää pyhän kirjan teknillisen määritelmän.

Missä suhteessa näet uskovainen ja materialisti voivat ottaa toisiaan
kädestä? Siinä, että molemmat asettavat inhimilliselle tiedolle rajoja.
Molemmat myöntävät, että ihmisen tietopiiri ulottuu laajalle
aineellisessa ja näkyväisessä maailmassa: avaruuksia hän on
kaukoputkellaan mitannut ja mikroskopillaan hän on silmälle näkymätöntä
pienoismaailmaa tutkinut; ei ole rajaa hänen tiedoillaan maapallon
näkyväisestä elämästä eikä hän usko olevan paljon salattua järkensä
silmältä ihmisen sielumaailmassakaan. Mutta molemmat ovat yhtä mieltä
siitä, että vissien rajojen toiselle puolelle ihmisen tietämiskyky ei
ulotu. Ei kykene ihminen ratkaisemaan kuoleman arvotusta, ei tutkimaan
näkymätöntä maailmaa, ei kasvoista kasvoihin puhuttelemaan elämän
antajaa ja luojaa. Ero on vain siinä, että uskovainen sanoo: Jumala on
kieltänyt meitä tutkimasta niitä, joita emme voi tietää, kun sitävastoin
materialisti halkaisee gordilaisen solmun yhdellä iskulla ja huudahtaa:
näette nyt, ettei mitään solmua ollut! Ei ole tutkittavaa kuoleman
tuolla puolen eikä näkymättömässä maailmassa, sillä näkymätöntä maailmaa
ei ole ja kuoleman tuolla puolen irvistää tyhjyys.

Ei huomaa korskea materialisti, että hän ennenaikaisesti tempaa tiedon
valtikan käteensä ja väittää suurimman salaisuuden tietävänsä, kun hän
kuolemalta elämän kieltää, eikä huomaa sokea uskovainen, että hän ehdoin
tahdoin pitää silmänsä ummessa elämän tiellä kulkiessaan, vaikka ehkä
olisi tilaisuudessa niitä selko selälleen avaamaan.

Sentähden ihmisen täytyy olla todella vapaamielinen voidakseen myöntää,
että ihmisen tieto mahdollisesta saattaa ulottua kauemmas kuin mitä se
jokapäiväisissä oloissa ulottuu. Ainoastaan henkisesti vapaa ihminen
saattaa tunnustaa: kukaties--niin, luultavasti ihmisen tieto voi
käsittää asioita, jotka tuntuvat yliluonnollisilta. Sanoohan apostoli:
ihmisen henki, joka kaikkia tutkistelee, Jumalan syvyyksiäkin.

Ymmärtääksemme, mitä pyhä kirja on, täytyy meidän asettua tälle kannalle
ja myöntää, että ihminen ehkä voi saavuttaa yliluonnollista tietoa.

Mitä syytä meillä on semmoiselle kannalle asettua? Selvä historiallinen
syy. Kaikilla tunnetuilla kansoilla on ollut henkiset jättiläisensä,
arvotuksentapaiset ihmisensä, jotka ovat väittäneet tietävänsä enemmän
kuin tavalliset kuolevaiset: suuret filosofit ja ajattelijat, suuret
runoilijat ja profetat, suuret jumalanpojat ja vapahtajat. Jos
Jeesuksesta on tehty jumala, ei syy ollut hänen; ihmisen pojaksi hän
itseään kutsui. Jos Jeesuksen olemassaoloa epäiltäisiin, on Buddhan
elämä historiallisesti varma. Ja Buddha sanoi, niinkuin sanoi
evankeliumein Jeesus, niinkuin opettivat Indian viisaat: seuratkaa
minua, sillä minä tiedän totuuden.

Kun näiden suurten tietäjäin elämä on silmäimme edessä, ei meillä ole
oikeutta epäillen sanoa: mistä tiedämme, että he tiesivät? Vapaina
ihmisinä saamme korkeintaan sanoa: niin, ehkä he tiesivät, mutta kuinka
me voimme tietää, että he tiesivät? Ovatko jälkeensä jättäneet mitään
todistajaa?

Tämä kysymys vie meidät silloin pyhien kirjojen ääreen. Pyhät kirjat
ovat tietäjien todistuskappaleita. Millä tavalla? Siten, että niihin on
kätkettynä tietäjien viisaus. Mutta miten sen voimme tietää? Me näemme
sen, kun tieto herää meissä itsessämme.

... Kun tieto herää meissä itsessämme? Tämähän on rohkea väite. Voiko
siis ihminen meidänkin päivinämme saavuttaa yliluonnollista tietoa?
Tottakai. Ja millä tavalla? Miten hän tietoon voi päästä? Kulkemalla
sitä tietä, jota pyhissä kirjoissa neuvotaan.

Tämä todistelumme näyttää todella käyvän kehässä. Ja kuitenkin se on
aivan loogillinen. Jos ihminen etsii totuutta sillä tavalla kuin
jossakin pyhässä kirjassa opetetaan, hän pääsee totuuden tietoon. Ja kun
hän on päässyt tietoon, hän näkee, että pyhä kirja todella on pyhä,
koska siihen oli elämän ja kuoleman viisautta kätketty. Ja koska pyhään
kirjaan on viisautta kätketty, on alkuperäisinä viisauden tallettajina
ollut viisaita tietäjiä. Siis tietäjiä on ennenkin ollut olemassa.

Kuinka nyt määrittelisimme pyhää kirjaa? Pyhä kirja on kirja, johon on
kätkettynä elämän ja kuoleman jumalallisia mysterioita, kirja, joka osaa
neuvoa totuuden etsijälle tien näennäisesti yliluonnolliseen tietoon.

Jos nyt Kalevala olisi pyhä kirja, missä merkityksessä tämä on
ymmärrettävä? Ei suinkaan sillä tarkotettane, että Kalevalan joka
lauseessa, ehkäpä joka sanassa on kätkettyä viisautta? Ei suinkaan, pois
semmoinen oikeaoppisuuden koneellisen inspiratsionin teoriaa muistuttava
käsitys pyhästä kirjasta. Ei kirjain ole pyhä, ei muoto ole ikuinen.
»Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Pyhiä ovat kirjassa
vissit suurenmoiset mieli- ja ajatuskuvat. Muoto, joka niitä verhoo, on
milloin alkuperäisen puhdas, milloin lisäyksillä kirjailtu. Ajatuskuvat
ovat kotoisin mysterioista ja ilmituovat samaa ikuista viisautta kuin
toistenkin pyhien kirjojen ajatuskuvat.

Olettakaamme nyt, että Kalevala tässä merkityksessä on pyhä kirja.[3]
Mitä Kalevala silloin todistaa?

Se todistaa silloin, että Suomen kansassa joskus ennen--tai
myöhemmin--on elänyt tietäjiä. Se todistaa, että Suomen kansa
on--ainakin ollut--henkisesti sivistynyt kansa, koska sen keskuudessa
tietäjiä on voinut syntyä. Se todistaa, että Suomen kansalla on
menneisyyttä takanaan. Mitättömäksi häipyy olettamus, etteivät Kalevalan
sankarit olisi olleet suomalaisia. Kalevalan runollinen muoto on aito
suomalainen. Mutta kuinka Suomen kansa olisi saattanut lahjottaa muodon
vieraille mielikuville ja säilyttää niitä muistissaan? Kansan omassa
sydämessä on tiedon kukka puhjennut ja kansan oma kieli on sen
ihanuudesta kertonut, niinkuin Kalevala itse laulaa Väinämöisestä:

Vaka vanha Väinämöinen
Elelevi aikojansa
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
Laulelevi virsiänsä,
Laulelevi, taitelevi.
Lauloi päivät pääksytysten,
Yhytysten yöt saneli
Muinaisia muisteloita,
Noita syntyjä syviä,
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla.




3.

KALEVALAN AVAIN.


Jos nyt oletamme, että Kalevala on pyhä kirja, että se sisältää salaisia
tietoja elämästä ja kuolemasta ja neuvoa näiden tietojen
saavuttamiseksi, kuinka silloin tavallinen lukija, jolla ei itsellään
ole yliluonnollisia tietoja, voi tämän seikan huomata? Onko hänellä
ollenkaan tältä kannalta katsoen hyötyä Kalevalan lukemisesta?

Tunnustaa täytyy, että tavallista lukijaa tässä kohtaa vaikeus. Hän ei
osaa nähdä Kalevalan salattua viisautta. Häntä viehättää Kalevalan
muodollinen kauneus, sen runollinen henki, sen taiteellinen aisti.
Kalevalan luonnon- ja henkilökuvaukset vetävät vertoja
maailmankirjallisuuden parhaimpiin, sen aito inhimillinen sävy kohottaa
sen korkeammalle esim. monta vanhan testamentin kirjaa. Mutta mistä
päästä kiinni Kalevalan salaiseen sisältöön, mistä päättää, etteivät sen
tarunomaiset kertomukset esim. Sammosta ja sen ryöstöstä ole paljasta
taikauskoista mielikuvittelua? Kalevala on todella kuin lukittu kirja ja
tarvittaisiin jonkinlainen avain sen ymmärtämiseksi. Tietäjä-ihmisellä
saattaa olla tämä avain itsessään, mutta tavalliselta lukijalta se
puuttuu. Mistä hän sen voi löytää?

On pyhiä kirjoja, joita on verrattain helppo lukea. Semmoinen on esim.
uusi testamentti. Tällä emme tarkota, että kuka tahansa heti osaisi
lukea uutta testamenttia pyhänä kirjana. Pelkäämmepä pahoin, että monet
monet lukijat eivät koskaan ole edes aavistaneet, millä tavalla heidän
rakas testamenttinsa on pyhä. Tarkotamme vain, että jos totuuden etsijä
on kyllin tarkkaavainen, hän verrattain helposti omin päin keksii, millä
tavalla uutta testamenttia on luettava ja mitä ihmeellisiä salaisuuksia
tämä pyhä kirja silloin paljastaa.[4]

Tämä on helppoa, sentähden että uusi testamentti pääasiallisesti on
opas, joka neuvoo, miten ihmisen tulee pyrkiä totuuden tietoon. Uusi
testamentti on kirjotettu ajalla ja ihmisille, joille tiedon tie
vaaroineen ja vaikeuksineen sai tulla yleisemmin tunnetuksi, koska
älyllinen sivistystaso ihmiskunnassa oli nousemaan päin. Vanhemmissa
kulttuureissa taas tiedon tien olemassaolo oli enemmän tunnettu, mutta
yksityiskuvaukset sen luonnosta ja askelista pidettiin salassa,
ikäänkuin takavarikossa opettajien ja tietäjien luona. Pyhät kirjat
vanhoilta ajoilta ovat niin muodoin enimmäkseen verhotut suurempaan
salaperäisyyteen ikuisia totuuksia esittäessään.

Kalevala--vaikka kirjana uusi--kuuluu sisältönsä puolesta vanhoihin
mysterio-oppaihin. Sen tärkein puoli on tietenkin kuvaus, minkä se antaa
tiedon tiestä, tapa, millä se neuvoo totuutta etsimään. Mutta samalla se
sisältää paljon suuremmassa mitassa kuin esim. evankeliumit kuvauksia
niistä tiedoista, joita totuudenetsijä tietäjäksi kohotessaan on
saavuttanut, toisin sanoen kuvauksia näkymättömän maailman oloista ja
olennoista eli siitä empiiris-metafyysillisestä maailmankatsomuksesta,
mikä tietäjällä on.

Jotta tavallinen lukija voisi ymmärtää Kalevalaa mystilliseltä kannalta,
tarvittaisiin siis vain, että hänellä olisi vihiä tietäjien
maailmankatsomuksesta. Silloin hänen kädessään olisi avain, jolla hän
kykenisi vääntämään auki Kalevalan ja muiden pyhien kirjojen lukkoja. Ja
kun kerran selviäisi Kalevalan mystillinen tausta, ehkei sitten olisi
voittamattoman vaikea oppia erottamaan Kalevalan osviittoja tiedon tien
suhteen.

Onko nyt tämmöisen avaimen hankkiminen mahdollista? On, meidän
päivinämme se ei ole mikään mahdottomuus, sillä on olemassa
maailmankatsomus, johon kuka tahansa voi tutustua ja joka väittää
olevansa tietäjien oma. Vaikkemme pitäisi sitä kuin
työskentelyhypoteesina, on meillä siitä tutkimuksissamme apua. Sangen
pian me kuitenkin voimme havaita, että viisailla ja tietäjillä, mikäli
tiedämme, on ollut sama maailmankatsomus, ja että se kaikissa
uskonnoissa on kulkenut salaisena viisautena, uskontojen esoteerisena
puolena. Tämä maailmankatsomus on n.k. teosofinen, jonka ensimäinen
julistaja meidän ajallamme oli H.P. Blavatsky. Madame Blavatskyn
»Salainen Oppi» y.m. teokset ja rikas teosofinen kirjallisuus eri
kielillä tekee selkoa teosofisesta maailmankatsomuksesta. Tämä
nykyaikainen teosofia ei ole mikään opinkappalejärjestelmä. Se on vain
piirteitä tietäjien ja viisasten maailmankuvasta, katkelmallisia
piirteitä, kuten H.P. Blavatskyn oli tapana sanoa. Mutta nuo piirteet
ovat niin olennaisia, että ne sinään muodostavat eheän maailmankuvan.

Jos lyhyesti tahtoisimme kuvata tätä aikain viisautta, sanoisimme
»Salaisen Opin» mukaisesti, että se puhuu 1) ehdottomasta jumaluudesta,
joka on kaiken ilmenneen elämän ilmenemätön pohja ja perusta, jonka
koskemattomaan rauhaan hyvä ja paha uppoutuvat kuin meren syvyyteen; 2)
ilmenneestä jumalasta eli n.k. kolmiyhteisestä Logoksesta, joka tuo ilmi
kaikki hengen ja aineen, hyvän ja pahan vastakohdat ja ristiriidat ja
realisena todellisuutena on maailman lukemattomien olentojen, jumalien
ja muiden, yhteistajunta; 3) aikakautisuuden laista, joka säätää, että
luominen ja hävittäminen, elämä ja kuolema, päivä ja yö lakkaamatta
seuraavat toisiaan, niin että ihmisenkin elämä on yhä uudistuva vaihtelu
elämästä kuolemaan ja kuolemasta elämään (ihmisen n.k.
jälleensyntyminen), kunnes hän jumalallisen tiedon ja viisauden
saavutettuaan vapautuu eli pelastuu syntymäin pyörästä; 4) ikuisen
tasapainon ja syysuhteen laista, jonka mukaan ei pieninkään
voimanpurkaus maailmankaikkeudessa mene hukkaan, vaan kantaa
seurauksensa samalla pettämättömällä varmuudella kuin se itsekin oli
määrätystä syystä aiheutunut (n.k. karman laki); 5) viisasten ja
tietäjien olemassaolosta, n.k. salaisesta veljeskunnasta, joka valvoo
ihmiskuntamme kohtaloa ja kehitystä ja tarpeen vaatiessa sitä
näkyväisestikin auttaa esim. jonkun lähettinsä välityksellä.

Nämä asiat selvenevät yksityiskohtaisemmin lukijalle, kun ryhdymme
Kalevalan runoja tutkimaan, ellei hän jo ole teosofiseen
maailmankatsomukseen perehtynyt. Nyt riittää tieto, että teosofinen
maailmankatsomus on se avain, joka avaa Kalevalan runojen
vertauskuvallisen merkityksen.

Tutkimuksemme jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen osaan. Ensimäisessä
valaisemme aikain viisauden antamalla valolla muutamia runoja tai
runokatkelmia nähdäksemme, että Kalevalankin älyllishenkisenä taustana
on sama maailmankatsomus kuin toistenkin pyhien kirjojen; tarkastamme
Kalevalan jumaloppia, luomiskertomusta, kuolemankäsitystä j.n.e.
Toisessa osassa teemme ensiksi selkoa Kalevalan inhimillisestä
kehityspsykologiasta, tarkastamme, millä tavalla Kalevala neuvoo meitä
totuutta etsimään ja tiedon alkupäähän pääsemään; ja toiseksi koetamme
luoda silmäyksen jumalallisen ihmisen korkeampaan henkikehitykseen, n.k.
pyhyyden eli tiedon salaiseen tiehen, niin pitkälle kuin sitä
Kalevalassa on kuvattu. Kolmannessa osassa vihdoin otamme lyhyesti
käsitelläksemme Kalevalan magiaa eli tiedon tiellä saavutetun
»yliluonnollisen» taidon käyttämistä maailmassa.

Lukija tietysti hämmästyy sanoistamme. »Sisältäisikö Kalevala niin
korkeita ja syviä asioita? Enemmän ja merkillisempää kuin yksikään
runolaulaja lienee aavistanut! Ei ainakaan Elias Lönnrotilla ollut tästä
aavistusta.» Luultavasti ei. Mutta me elämme nyt uudessa ajassa.
Materialismin hyökyaalto on sivuuttanut meidät. Olemme taas henkisyyden
harjalle nousemassa. Spiritualistinen elämänymmärrys hiipii ihmisten
sieluihin. Uusi aika kohottaa ansaittuun arvoonsa vanhoja pyhiä kirjoja
ja paljastaa meille niiden kätkettyjä rikkauksia. Kalevalakin lausutaan
tervetulleeksi sisariensa joukkoon.

Madame Blavatsky ei menetellyt ajattelemattomasti eikä umpimähkään, kun
hän pääteoksensa »Salaisen Opin» ensimäisen osan motoksi valitsi
muutamia säkeitä vanhasta indialaisesta Rig Veedasta ja toisen osan
motoksi asetti otteita Kalevalan ensimäisestä runosta. Eikä hän
erehtynyt sanoessaan: »Kalevalan syvempi ja esoteerisempi merkitys on
taistelu valon ja pimeyden, hyvän ja pahan välillä. Kalevalaiset silloin
edustavat valoa ja hyviä voimia ja pohjolaiset pahoja voimia.
Verrattakoon tätä Ormusdin ja Ahrimanin, arjalaisten ja rakshasein,
pandujen ja kurujen väliseen taisteluun.»[5]






II.

KALEVALAN MYSTERIOTIETOA.

TEOLOGINEN, ANTROPOLOGINEN JA SOTERIOLOGINEN AVAIN.




4.

EIKÖ MUINAISSUOMALAISTEN USKONTO OLLUT ANIMISMIA?


Kun hyväntahtoinen lukija on toipunut siitä hämmästyksestä, mihin
tähänastinen esityksemme on hänet heittänyt, nousee hänen mielessään
epäilys. Hän pudistaa päätään ja huudahtaa: »hullutustahan on tämä puhe
Kalevalasta pyhänä kirjana! Vanhat suomalaisethan olivat uskonnoltaan
animistejä ja manisteja, s.o. luonnon ja vainajainpalvojia, ja heidän
tietäjänsä olivat noitia ja poppamiehiä. Tuosta pakanallisesta
taikauskosta on vasta kristinusko meidän kansamme pelastanut.»

Totta tosiaankin. Uudempi Kalevalaa ja muinaissuomalaisten
elämänkatsomusta käsittelevä tieteellinen kirjallisuus antaa
ehdottomasti tukea lukijan epäilyksille. Ottaaksemme tuoreimman
esimerkin: Kaarle Krohn lausuu toimittamansa »Suomensuvun uskonnot»
-julkaisun alkulauseessa nimenomaan: »vertaileva tutkimus on tullut
siihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille
yhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien
palvonta.»[6] Saman oppineen mieltäkiinnittävä teos »Suomalaisten
runojen uskonto», joka muodostaa yllämainitun julkaisun ensimäisen osan,
tekee sitten kohta kohdalta selkoa esi-isiemme uskonnollisista
käsityksistä, kuvaten suomalaista tietäjää taikatemppuineen, tuonelaa
asujaimineen, luontoa haltioineen, ja myös laajalti kristillisten oppien
vaikutusta vanhoihin pakanallisiin käsityksiin. Muinaissuomalaisten
henkinen elämä saa täten tieteellisen nimityksensä: se on animismia,
koska suomalaiset elävöittivät luontoa ja ikäänkuin varustivat sitä
sielulla (_anima_), se on manismia, koska he palvoivat vainajain henkiä
(_manes_); lisäksi se on shamanismia, koska he uskoivat, että
yliluonnollisia voimia oli muutamilla valituilla poppamiehillä
(_shamani_). Kuinka näin ollen Kalevala voisi olla pyhä kirja kuten
esim. raamattu? Kalevalassa tietenkin kuvastuu esi-isiemme animismi ja
shamanismi: loitsuja täynnä on Kalevala ja palvovia tunteita luontoa
kohtaan!

Onko nyt tällä vastaväitteellä kumottu meidän alkuperäinen lausuntomme
Kalevalasta? On ehkä kristillismielisten ja materialistein kannalta
katsoen, mutta ei mitenkään omasta mielestämme.

Tämän kirjottaja ei ole mikään Kalevala-oppinut sanan akademiallisessa
merkityksessä. Jos hän rohkenee säilyttää oman kantansa ja lausua julki
mielipiteensä, vaikka hyvin tietää oppineen maailman toistaiseksi
pysyttelevän vastakkaisessa leirissä, ei tämä perustu hänen muka
tekemiinsä laajempiin tieteellisiin tutkimuksiin. Semmoisiin hänellä ei
ole ollut tilaisuutta eikä kykyä. Hänen oma rohkea kantansa perustuu
aivan toisenlaisiin tutkimuksiin; minkälaiset nämä tutkimukset ovat,
käynee tästä kirjasta selville. Sitä hän vain tahtoo painostaa, että hän
on aivan vakuutettu oman kantansa totuudesta, samalla kuin hän uskaltaa
epäillä, ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään. Prof. Krohn
esim. uskoo, että Kalevala on syntynyt 700-1100 vaiheilla j.Kr.
Suomessa. Tämä voi korkeintaan pitää paikkansa Kalevalan niin
sanoaksemme muodolliseen syntyyn nähden. Mutta runojen muoto ei ole sama
kuin niiden henkinen sisältö. Muoto on voinut vaihtua aikojen
vaihteessa, sen syntyä voidaan määritellä. Mutta runojen elävä henki on
ikimuinoinen ja muuttumaton, se on kulkenut salassa muodosta muotoon. Ja
tämän kirjottaja epäilee liikaa varmuutta muodollisenkin synnyn suhteen:
ainakin hän uskoo olevan runokatkelmia, jotka ovat tuhansia vuosia
vanhoja. Jääköön siis yhä jatkuvan tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi
vielä valaista runojen muodollista syntyä.

Vaikka pidämmekin silmällä oppineen maailman nykyistä kantaa
Kalevalakysymyksessä, ei tämä millään tavalla järkytä omaa kantaamme.
Varmuutemme pohjana ja perustana on osaksi myös se, että me tutkimme
Kalevalan henkistä sisältöä, jota vastoin tiedemiehet ovat rajottuneet
tutkimuksissaan sen muodolliseen sisältöön ja sen ulkoasuun. Ja kuten jo
edellä olemme sanoneet, ymmärtää meidän näkökantaamme _a priori_
ainoastaan sangen vapaamielinen ihminen.

Ihmiskunnan uskonnollisen elämän ja uskonnonmuotojen alalla vallitsee
sama kehityksen, etenemisen ja taantumisen, laki kuin muualla, ja
tutkijat ovat sen nojalla voineet luokittaa uskonnollisen elämän
ilmiöitä suuriin ryhmiin, joissa kehitys alemmasta ylempään selvästi on
nähtävissä. Kristinuskokin joutuu täten omaan asemaansa toisten
uskontojen rinnalla. »Me emme saa jakaa uskonnoita asettamalla
kristinuskoa toiselle puolelle ainoana oikeana, ja kaikkia muita
toiselle, aivan väärinä; mikään uskonto ei ole meistä paljasta
taikauskoa, emmekä kiellä yhdeltäkään Jumalan johtavaa vaikutusta...
Tämän kehitysperiaatteen valossa voimme löytää jotain hyvää
alhaisimmassakin, ja näemme, että hyvä ja oikea, mieluummin kuin paha ja
väärä, on mitättömimmänkin uskonnonjärjestelmän lopullinen päämäärä»,
sanoo nykyajan valistunut tutkimus.[7] Uskonnonmuotojen luokittelussa
joutuu luonnonpalvonta alimpaan asteeseen, muodostaen villikansojen
alkuperäisen uskonnon kaikkialla ja aina. Myöhempää kehitysmuotoa ovat
kansalliset uskonnot, esim. juutalaisten jahvekultti, ja korkeimman
kehityksen ovat saavuttaneet yleismaailmalliset uskonnot, joita
varsinaisesti luetaan vain kaksi: buddhanusko ja kristinusko.

Meidän näkökantamme ei suinkaan sodi tätä luokittelua vastaan. Myönnämme
kehityksen tapahtuneen ja myönnämme, että muinaissuomalaiset tämän
luokittelun nojalla olivat luonnonpalvojia eli animisteja. Meidän
väitteemme tähtää toisaanne. Ihmiskunnan uskonnollinen kehitys on
_eksoteerista_ eli ulkonaista laatua ja on sosialinen ilmiö; mutta
rinnakkain eksoteerisen uskonnonmuodon kanssa on aina kulkenut
_esoteerinen_ eli sisäinen uskonnollinen pyrkimys, joka on yksilöllinen
ilmiö.

Tämä kaipaa selvittelyä.

Uskontotieteen tutkijat mainitsevat kyllä alinomaa semmoisia sanoja kuin
henkimaailma, näkymätön maailma, jumala, tuonela, haltia j.n.e., mutta
varmaankin monelle nämä ovat paljaita kuolleita käsitteitä: he eivät
usko, että niillä olisi vastaavaisuutensa todellisuudessa; näkymätön
maailma on heille semmoisenaan ratkaisematon asia. Toista on
meikäläisten spiritualistein: meille on näkymätön maailma kaikkine
voimineen ja olioineen sanalla sanoen selviö. Ja koska näkyväisessä
maailmassa vallitsee ehdoton lakisiteisyys, on meidän pakko olettaa,
ettei näkymätön maailmakaan ole kaaos, vaan järjestetty kosmos. Senkin
elämää johtavat järkähtämättömät lait. Ruumiillisen rakenteensa puolesta
ihminen on näkyväisen maailman kansalainen ja samoin sielullisen ja
henkisen olemuksensa kautta henkimaailman jäsen. Ero on vain siinä, että
ihmisen suhde fyysilliseen maailmaan on ulkokohtainen eli objektiivinen,
jota vastoin henkimaailma ei toistaiseksi ilmene hänelle objektiivisena,
vaan subjektiivisena eli sisäkohtaisena todellisuutena.

Mutta kun edellytämme, että näkymätön maailma on lakisiteinen kosmos ja
että ihminen oman olemuksensa kautta on sen jäsen, ei meillä ole
järkisyytä sanoa näkymätöntä kosmosta mahdottomaksi tutkia. Voimme
korkeintaan epäillä ihmisen kykyä sitä tutkia, mutta onko meillä täysin
pätevää syytä edes tähän? Mitä me vielä tiedämme ihmishengen
mahdollisuuksista? Kuinka moni niistä, jotka väittävät, että ihminen ei
saata tutkia näkymättömiä, on edes yrittänytkään niitä toden teolla
tutkia?

Ja jos näin paljon myönnämme, miksi emme myöntäisi, että ihmiselle
sisäisenä henkiyksilönä tämä sama mahdollisuus aina on ollut tarjolla?
Perustuuhan koko uskonnollinen elämä kaihoon ja kaipuuseen: kaipuuseen
päästä oikeaan ja hyvään suhteeseen elämän näkymättömiin voimiin
(jumaliin tai jumalaan), mikä kaipuu itsetietoisena ollen ilmenee
totuuden ja tiedon janona. Muuta ei siis ole tarvittu, kuin että tuo
yleisinhimillinen uskonnollinen kaiho jossakin yksilössä on herännyt
itsetietoisuuteen: kohta hän silloin on oivaltanut haluavansa tietoa
totuudesta, tietoa elämästä ja kuolemasta, tietoa näkymättömän maailman
olioista ja elinehdoista; ja pitkä ei silloin askel ole ollut halusta
toimintaan, totuuden kaipuusta totuuden etsimiseen. Ja »ken etsii, hän
löytää.»

Nyt voidaan kysyä: mistä vanhoina sivistymättöminä aikoina johtui, että
ihmisyksilö sai kiinni tuosta totuudenjanostaan? Harvahan tänä
päivänäkään on sen elähyttämä! Emme väitäkään, että kaikki olisivat
tuota kaihoaan ymmärtäneet: yhtä harvinainen ilmiö se oli silloin kuin
nytkin. Mutta syyt, miksi muutamat yksilöt sen tajusivat, ovat
kahdenlaiset. Ensiksi ihminen aina sisimmän olemuksensa puolesta on
ollut sama; niinikään näkymätön maailma on ollut sama; ei se ole
muuttunut uskontojen mukana; ei kristitty yksilönä ole sen kummemmassa
asemassa jumalaan ja henkimaailmaan nähden kuin muinaissuomalainen
pakana; kaikki muutokset ovat vain ulkonaista laatua tai koskevat
joitakin ihmissielun kykyjä: äly terästyy, tunteet moninaistuvat j.n.e.
kulttuurin mukana, mutta ihmisen itse pysyy samana. Toiseksi oletamme,
että ihminen aina on saanut apua korkeammilta olennoilta; häntä on
opastettu, herätetty, opetettu. Ja niin on kaikkina aikoina ja
kaikkialla ollut yksilöitä, joiden sisäinen suhde jumalaan ja
henkimaailmaan on kehittynyt korkealle yli jokapäiväisten ihmisten
suhteen,--yksilöitä, jotka ovat niin sanoaksemme kulkeneet esoteerista
kaitaa tietä tietoon ja jättäneet jälkeensä uskon lavean eksoteerisen
tien.

Tämmöiset ihmiset ovat todellisia tietäjiä, ja heidän henkiset tietonsa
ovat eksoteeristen uskonnonmuotojen sisäisenä sieluna. Kun he tietoaan
ilmaisevat, pukeutuu se luonnonmukaisesti mytologian, teologian tai
filosofian muotoon riippuen siitä, millä ajalla, missä ympäristössä ja
kenelle he puhuvat.

Kun sanomme Kalevalasta, että siinä kuvastuu esi-isäimme viisaus,
tarkotamme, että sen--olkoonpa vaikka animistisen--muodon sisällä
piilee vanhojen suomalaisten tietäjien mysteriotietoa näkymättömän
maailman salaisuuksista. Heidän tietonsa ovat itsessään
yleismaailmallisia ja yleisinhimillisiä, mutta tiedot ovat suomalaisten
tietäjien hankkimia ja suomalaisen sielun heijastamia, ja sentähden
niiden viisautta voi kutsua suomalaiseksi.

Kalevala, jolla nimellä laajemmassa merkityksessä käsitämme kaikkea
muinaissuomalaisten mytologista runoutta, on tällöin todellinen
historiallinen muistomerkki esi-isäimme osallisuudesta elämän ikuisiin
mysterioihin.




5.

IHMISIÄ VAIKO JUMALIA?


Kalevalan sankareita ovat tutkijat pitäneet milloin jumalina, milloin
ihmisinä. V. 1551 ilmestyneessä psalttarin suomennoksen esipuheessa
Mikael Agricola luettelee »hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia»,
mainiten sekä Ahdin että Äinemöisen (Väinämöisen), Ilmarisen ja Kalevan
pojat. Hänen näkökantansa jäi ainoana vallalle viime vuosisadan alkuun
saakka, jolloin vasta alettiin epäillä, että Ilmariset, Väinämöiset
j.n.e. olivatkin olleet ihmisiä. Lönnrotkin, samoinkuin Gottlund, oli jo
vakiintunut mielipiteessään, että Väinämöinen oli historiallinen henkilö
eikä tarunomainen jumala. Kalevalan ilmestyttyä jakaantuivat tiedemiehet
kahteen leiriin, joista toiset, kuten Collan ja Castrén, myöhemmin
Donner ja E. Aspelin, puolustivat Kalevalan sankarien jumaluutta, toiset
taas Ahlqvistin tapaan etsivät niiden inhimillistä alkuperää. Nyttemmin
ollaan yleensä sitä mieltä, että Kalevalassa mainitut tietäjät,
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen y.m. ovat olleet historiallisia
henkilöitä, vaikka legenda on punonut niiden ympärille kaikenlaisia
jumaltarullisia aineksia.

Meidän oma kantamme asiassa ei ole ristiriidassa näiden tieteellisten
mielipiteitten kanssa. Iloitsemme jokaisesta tieteen voitosta. Olemme
vakuutetut siitä, että Kalevalan sankarit ovat olleet historiallisia
henkilöitä; vieläpä uskomme, että nimet ovat _geneerisiä_ eli
jonkunlaisia sukunimiä, niinkuin Hermes (Thot) Egyptissä ja Zarathustra
Persiassa, toisin sanoen, että on ollut eri aikoina eläneitä
Väinämöisiä, Ilmarisia j.n.e. Samalla olemme kuitenkin vakuutetut siitä,
että nimet alkuaan ovat kuvanneet--ei »epäjumalia», kuten Agricola
sanoo, eli siis jumalolentoja, vaan jumalallisia voimia, luovia
hierarkioita eli »taivaallisia sotajoukkoja». Tämmöinen nimien ja
käsitteiden sekaannus on henkisten liikkeiden historiassa tavallinen
asia.

Onhan tieteellinen tosiseikka esim. islantilaisen Eddan suhteen, että
jotkut mytologiset nimet alkuaan olivat historiallisten henkilöiden
nimiä; niinpä runouden jumalan nimi _Brage_ oli tunnetun islantilaisen
runoilijan nimi. Toiselta puolen taas esim. juutalaisten yleinen
_messias_-nimi ja kreikkalainen verbali-adjektiivi
_khristos_(»voideltu»), samoinkuin suomalainen sana »vapahtaja», on
tullut määrätyn henkilön tunnusnimeksi, niin että kun kristityt puhuvat
Messiaasta, Kristuksesta tai Vapahtajasta, tarkottavat he sillä
yksinomaan Jeesus Natsarealaista.

Meidän väitteemme kalevalaisten nimien suhteen on siis, että Väinämöinen
esim. tarkottaa määrättyä jumalallista hierarkiaa, vaikka samalla on
ollut historiallisia henkilöitä nimellä Väinämöinen; kumpiko nimenkäyttö
on alkuperäisempi, ei vaikuta asiaan.



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | 11 | | Next |

Main -> Ervast, Pekka -> Kalevalan avain