URLs for Books

Your last ebook:

You dont read ebooks at this site.

Total ebooks on site: about 25000

You can read and download its for free!

Ebooks by authors: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z 
Blanche, August / Koston henki Romaani
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.








KOSTON HENKI

ROMAANI


August Blanche


Suomentanut
Eero Alpi


Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1916.
Digitalisoitu vuoden 1922
toisesta painoksesta.




I

VENE


Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816 muuan keski-ikäinen mies
enemmän hiipi kuin asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa, taluttaen
kädestä pientä poikaa, joka näytti noin kahdeksan vuotiaalta.

Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä verasta tehty lakki
sekä toisessa kädessään ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevän
näköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras sattumalta
vastaantuleville jaalojen miehille, sillä he nostivat hänelle lakkiaan,
vaikkakin hän jotensakin kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, ja
tunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin johtuvan pelosta kuin
mistään leppeämmästä tai hyväntahtoisemmasta tunteesta.

-- Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? -- pyysi poikanen,
koettaen irroittautua taluttavasta kädestä.

-- Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, -- vastasi mies,
hellittäen pojan kädestä; -- niin, älä astu harhaan, rasavilli!

Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtui
huomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalle
ankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista.

Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakin
puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan.

-- Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, -- huusi
satamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy.

Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän ei
vastannut mitään.

-- Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? -- ärjäisi mies
kahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan.

-- Kuka huutaa? -- kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvän
veneestä; -- kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta?

-- Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, -- vastasi mies; -- mutta
miksi ette tottele heti?... Ettekö kuule, mitä minä sanon?

-- Totteleko? -- toisti nainen; -- en tiedä olevani velvollinen
tottelemaan.

-- Ahaa! -- mutisi mies itsekseen; -- olisikohan se jälleen sama
nainen... Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä...
Tässä on tekeillä joku uusi kuje ... entäpä jos...

-- Mitä tahdotte?... En tunne teitä, -- lausui jälleen naisääni, tällä
kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana.

-- Ettekö tunne minua?... Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!... Kuinka
kauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?... Tahdotteko ehkä, että
minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään... Miksi
pysyttelette siellä jaalan suojassa?... Aiotteko kehveltää
saaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita?

-- Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, -- virkkoi
nainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin
hänkin olisi odottanut jotakuta.

Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen.

-- Odotatteko jotain? -- kysyi hän vihdoin.

-- Odotan.

-- Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?...

-- Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin.

-- Mitä tavaroita?

-- Muuatta arkkua... Mutta tuohan on merkillistä uteliaisuutta, ja minä
en käsitä...

-- Kenen arkkua?

-- Erään tytön, joka on asunut Ladugårdslandetissa, mutta eilen muutti
kaupunkiin... En kuitenkaan ymmärrä, mitä herralla on sen asian kanssa
tekemistä.

-- Miksi hän ei itse tule hakemaan arkkuaan?... Hä?

-- Minä odotan häntä parhaillaan tulevaksi.

-- Entä miten se saadaan alas veneeseen?

-- Arkun saavuttua minä tietysti soudan laiturin viereen.

-- Miksette souda tänne ennemmin?

-- Siksi että ... yksinäisen tytön on vaarallinen joutua tekemisiin
rantajätkien kanssa tähän aikaan vuorokaudesta.

-- Tyttö-parka!... Minä olen teidän turvananne...

-- En ole mielelläni tekemisissä kenenkään kanssa... Kiitän kuitenkin
hyvästä tahdostanne... Jos saan olla rauhassa, on kiitollisuuteni
kaksinkertainen.

-- Ei mitään kiittämistä... Luulin teitä varkaaksi, joka tahtoi anastaa
jaalasta jotain... Hyvää yötä, pikku neito tai matami!

-- Hyvää yötä!

Mies poistui siltä paikalta, missä hän äsken oli seisonut, ja piiloutui
lähimmän halkopinon taa. Hänellä ei näyttänyt olevan halua lähteä
rannasta niinkään pikaa.

-- Isä, isä! -- huusi Albert, joka oli jäänyt paikalleen; -- veneessä on
myöskin pieni tyttö, melkein yhtä iso kuin minäkin... Isä rakas, katso,
katso!

-- Tule tänne, Albert! -- kutsui isä, joka nyt vasta huomasi kaivata
poikaa ja astui muutaman askeleen rantaan päin.

-- Hän makaa ja nukkuu isä, ja hänellä on päässään pieni keltainen
hattu, -- jatkoi poika, kuulematta isän käskyä; -- minä näen hänet,
vaikka hän makaakin veneen pohjalla.

-- Tule tänne, Albert, etkö kuule!

-- Heti, isä kiltti!... Voi, isä, auta, auta!

-- Taivaan nimessä! Poika putosi mereen! -- huudahti isä, syöksyen
laiturille.

Miehen ja lapsen huutoihin vastattiin veneestä, joka heti läksi jaalan
kupeelta ja muutamin reippain aironvedoin pääsi laiturin luo.

Mies heittäytyi pitkäkseen laiturille ja kurkoitti kättänsä alas, mutta
hän ei yltänyt veteen, vaan epätoivoisissa ponnistuksissaan repi
sormensa verille lankkunauloihin. Mutta veneessäoleva nainen osasi
käsiksi pojan pitkiin kiharoihin juuri kun tämä oli vaipua toisen kerran
upoksiin, ja sai hänet täten vedetyksi veneeseen.

-- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu! -- huudahti nainen vilpittömän
iloisesti.

-- Antakaa hänet tänne, ojentakaa hänet minulle! Jumala siunatkoon
teitä, hyvä nainen! -- huusi isä, ojentaen käsivartensa alas venettä
kohti.

Samassa lähestyi paikkaa varovaisesti ja varpaisillaan muuan merimiehen
asuun puettu nuorehko mies, ikäänkuin peläten ilmituloa.

Hänet nähdessään nainen hätkähti.

-- Poika on kuollut! -- huudahti hän kovin levottomin katsein, jotka
kuitenkin vähemmin kohdistuivat hänen pitelemäänsä hukkuneeseen lapseen
kuin viimeksi saapuneeseen; tämäkin puolestaan ilmaisi suurta
hätäännystä.

-- Kuollut! Kuollut! -- kirkui isä, temmaisten lapsen syliinsä, ja
sydäntäsärkevästi voivotellen hän lähti juoksemaan pientä puutaloa
kohti, joka siihen aikaan oli sataman vieressä parmaajan asuntona.

Merimies hyppäsi alas veneeseen, joka rajusta liikkeestä keikahti
kaatumaisilleen.

-- Jumala ja kaikki pyhät enkelit olkoot kiitetyt, sinä olet pelastettu,
Carl... Pelastettu! Pelastettu! -- hoki nainen sekä suurimman tuskan
että rajattomimman riemun vallassa.

Vene työntyi rannasta ja lähti nopeaan kuin lintu liitämään yli
hopeanhohtavien laineitten.




II

SOUTAJAT


Merimiehen soutamana ja naisen ohjaamana liukui vene ylös lahtea,
poikkesi oikealle ohi Blasieholmenin ja Skeppsholmenin sekä käänsi
sitten kokkansa eteläisiä vuoria kohti.

Oli jo kulunut runsas neljännestunti siitä kun alus oli lähtenyt Nybron
satamasta, mutta veneessäolijat eivät vielä olleet vaihtaneet keskenään
sanaakaan. Heidän yhteisenä ajatuksenansa, joka ei ehtinyt antaa tilaa
millekään muulle, näytti olevan vain pyrkiä pienellä aluksellaan
etenemään niin nopeasti kuin mahdollista. Nainen katsahti usein taakseen
tuskaisin silmäyksin mitatakseen pitenevää välimatkaa, ja soutava mies
jokaisella vedolla puoleksi nousi istuimeltaan, saadakseen soudulle
suurempaa voimaa.

-- Näkyykö ketään? -- kysyi viimein soutaja läähättäen.

-- Ei, ei, ei! -- vastasi nainen, kohottaen tavattoman kirkkaan
katseensa taivasta kohti; -- souda, ole huoletta!... Ketään ei näy ...
ei ketään.

-- Lapsi-parka! -- huudahti soutaja leväten hetkisen airoillaan ja
nojautuen veneen pohjalla lepäävän tytön puoleen; -- pikku
Julia-raukkani!

Nainenkin kumartui katsomaan pientä olentoa. Soutajan ja peränpitäjän
kasvot osuivat silloin yhteen ja kummankin käsivarret kuroittausivat
toisen kaulaan.

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen vene taas lähti kiitämään
eteenpäin entistä nopeammallakin vauhdilla, jos mahdollista.

-- Kenen poika satamassa putosi mereen? -- kysyi soutaja,
pyyhkäistessään tovin kuluttua hikeä otsaltaan.

-- Hän oli ... mutta etkö tuntenut miestä, joka otti pojan vastaan?

-- En.

-- Se oli kivalteri Kron.

-- Hänkö?... Mitä hän tahtoi?... Saattoiko hän ehkä epäillä...?

-- Tuskin... Hänen poikansa se oli... Onneksi olin minä niin lähellä
veneineni, että ennätin tarttua lapsiparkaan, joka muutoin olisi
varmasti hukkunut.

-- Hän ei siis ollutkaan hengetön?

-- Ei, toivoakseni.

-- Mutta minä luulin kuulleeni...

-- Niin, minä huusin, että hän oli kuollut, kääntääkseni isän huomion
sinusta, kun tulit samassa... Onnellinen päähänpisto!

-- Parasta olisi ollut jättää poika oloilleen.

-- Mitä sanotkaan?... Sinä, joka aina olet ollut niin hyvä ja leppeä
kaikille!

-- Jos poika olisi jäänyt mereen, hommailisi isä nyt parhaillaan
naaraamisessa, sen sijaan, että hän nyt ehkä... Miksi et pysynyt erossa?

-- Minulla ei ollut sydäntä antaa lapsi-poloisen hukkua, -- väitti Anna;
-- sekin oli tulos sinun opetuksistasi. Ethän nyt puhunekaan sydämestä?

-- Anna, kun sydän on kurkussa, ei se tunne eroa hyvän ja pahan
välillä... Minä tunnen vanhastaan Kronin... Kenet hän kerran on saanut
näkyviinsä, sitä hän ei hevillä hellitä kynsistään.

-- Mutta kun on oma lapsi herätettävänä henkiin, unohtuu kaikki muu
mielestä... Tapaus oli ihan ihmeellinen onnen sattuma, sillä muutoin en
olisi uskaltanut tulla laiturin viereen, ja Herra tietää, miten
olisinkaan saanut sinut veneeseen...

-- Tultuaan vakuutetuksi siitä, että lapsi elää ja ettei mikään vaara
häntä uhkaa, alkaa hän ajaa meitä takaa... Niin, niin, sen hän tekee,
sanoi mies, katsellen levottomana ympärilleen.

-- Ei, ei hän lähde peräämme, -- lohdutti Anna; -- eihän hän voi
toimittaa perikatoon sitä, joka on pelastanut hänen lapsensa... Voi! Se
ihminen, joka olisi pelastanut minun lapseni, saisi sytyttää tuleen maan
ja taivaan, minun ottamattani askeltakaan sen estämiseksi!

Vene, joka taas liukui eteenpäin yhtämittaisen nopealla vauhdilla, oli
jo ehtinyt niin kauas, että soutajalla oli Djurgårdslandet vasemmalla ja
Etelä-vuoret oikealla puolellaan. Kello saattoi olla yhdeksän vaiheilla
illalla, ja jota enemmän yö läheni, sitä purevammaksi kävi pohjatuuli.

Soutajalla kuten peränpitäjälläkin kiersi veri kuumana ruumiin ja sielun
ponnistuksista, joten he eivät välittäneet korvissaan vinkuvasta
jäätävästä viimasta; mutta vene ei kuitenkaan näyttänyt enää etenevän
yhtä kevyesti kuin tähän saakka, vaikka soutajan käsivarret eivät vielä
olleet menettäneet mitään voimastaan ja joustavuudestaan.

Veden pinnalle tuntui nimittäin muodostuvan ohut jäähile, ja joskaan se
ei vielä suuresti haitannut aironvetoja, se kuitenkin jossain määrin
vähensi soutajan ponnistusten tuloksia. Mutta mitä kauemmas he pääsivät
kaupungista ja virtapaikoista, sitä vahvemmaksi jääpeite muodostui;
ritisten yhä itsepäisemmin kokan ja airojen sitä särkiessä.

Tämän esteen huomattuaan valtasi kummankin veneessäolijan tuska ja
levottomuus. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä.

-- Sanoinhan, että lempo on vanha kelmi! -- huudahti soutaja; -- hän
asettaa minut nyt iljanteelle liukumaan ja toimittaa sitten ilmaan
killumaan... Itse luontokin on liittoutunut meitä vastaan.

Soutaja nosti aironsa ja kätki lannistuneena kasvot käsiinsä.

-- Carl, -- virkkoi nainen teeskennellen levollisuutta, -- hoida sinä
vain yhtä airoa ... minä soudan toisella ... ponnistakaamme vielä puolen
tuntia ... sitten olemme turvassa... Jos vaivumme epätoivoon, olemme
hukassa!

-- Niin, niin!... Hukassa, hukassa!

-- Ainoastaan pelkurille käy hullusti! -- huudahti nainen päättävän
rohkeasti, mikä ratkaisun hetkenä yleensä on ominaista hänen
sukupuolelleen. -- Herää, Julia, katsomaan, minkälainen raukka isäsi on!

Tyttö aukaisi silmänsä ja katseli unenhuumauksessa vuoroin toista,
vuoroin toista.

-- Anna, etkö näe, että meri jäätyy? -- valitti mies.

-- Niin, meri ... vaan ei toivo, -- vastasi nainen.

-- Minä tahdon soutaa, minä tahdon auttaa isää soutamisessa, -- sanoi
lapsi reippaasti.

-- Oikein, Julia! -- riemuitsi äiti! -- kolmenkymmenenkuuden vanhan
pitäisi toki hävetä kuusivuotiaan edessä; mutta, -- lisäsi hän
tavattoman pehmeällä äänellä, -- etkö huomaa, rakkaani, että me, kun
ankarasti ponnistelemme, pääsemme saarelle ennenkuin jää ehtii muodostua
niin kovaksi, ettei sitä enää voi särkeä airoilla, joten sen, joka meitä
ajaisikin takaa, on mahdoton saavuttaa meitä, sillä jää vahvenee
vahvenemistaan... Älä siis syytä luontoa!... Päinvastoin on sinun sitä
kiittäminen, sillä juuri se tässä vain asettaa voittamattoman esteen
meidän ja takaa-ajajamme välille.

-- Olet oikeassa, Anna! -- sanoi mies rauhoittuneena ja reipastuneena.

-- Annahan vain minulle toinen airo... Kas, minä istun tähän, -- sanoi
nainen, jättäen perätuhdon ja istuutuen miestä vastapäätä. Hän tarttui
pehmeillä, valkoisilla käsillään airoon ja alkoi soutaa sellaisella
hellittämättömällä voimalla, jota olisi kadehtinut kuka Munkbron tai
ranta-aittain merikarhu tahansa.

-- Äiti, minä pidän perää! -- huudahti pikku tyttö riemuiten ja tarttui
hennoilla käsillään peräsimeen; -- kuinka hauskaa on ohjata!

-- Kiltisti tehty, reipas tyttöseni! -- kiitteli äiti; -- kun sinä
ohjaat, pikku enkeli, suuntailee taivaskin varmasti meille parhaiten.




III

HÄSTHOLMEN


Blockhusin nientä eli Meritullia vastapäätä ja lähempänä eteläistä maata
on saari, jota sanotaan Hästholmeniksi ja joka kesäisin sekä varsinkin
niihin aikoihin oli Saltsjön huvipurjehtijain mielipaikka, koska siellä
paitsi suuria koivuja ja haapoja oli myöskin hyvä ravintola somine
tarjoilijattarineen, keilaratoineen ja muine etuineen.

Tälle saarelle laski kello yhdentoista aikaan yöllä edellämainittu vene
väkineen. Noustuaan maalle vaipuivat mies ja nainen polvilleen, ehkä
yhtä paljon väsymyksestä kuin kiitollisuudesta sallimusta kohtaan, joka
oli antanut heidän voittaa monet vastukset merellä.

Julia noudatti vanhempainsa esimerkkiä ja risti hänkin pienet kätösensä.

Ensimmäisenä nousi mies. Mutta kun nainen aikoi nousta, kaatuikin hän
pitkälleen kylmälle maalle.

-- Anna! Rakkaani! -- huudahti mies, tarttuen häneen ja nostaen hänet
ylös.

-- Carl! -- kuiskasi nainen, katsoen pitkään auttajaansa.

Kuuvalossa näki viimemainittu, että naisen suusta tiukkui verta, jota
levisi hänen huulilleen.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti mies, -- miten on laitasi Anna, Anna?

-- Ei mitään ... ei mitään, ystäväni... Mutta minä olen väsynyt ...
tavattoman väsynyt.

-- Sinun suusi on veressä!

-- Satuin vain puraisemaan huuleeni soutaessani... Ei se merkitse
mitään.

Hän hymyili. Ja hänen hymynsä loisti kuuta vasten kuin timantti
jalokiviketjussa.

Reipas pikku tyttö, joka pian oli jalkeilla, poimi rannalta ukonkiviä,
joita hän heitteli pitkin jään pintaa.

-- Nyt on kaikki taas kunnossa, hyvä Carl! -- sanoi Anna; -- noutakaamme
nyt veneestä tavaramme ja lähtekäämme kalamajalle.

He kiiruhtivat veneelle, ottaen sieltä suurehkon vaatemytyn, ja lähtivät
sitten astumaan käsi kädessä rannasta, mutta eivät ravintolaan päin,
vaan pitkin vesirajaa puiden välissä olevaa pientä mökkiä kohti, josta
tuli yökulkijoille ystävällisesti vilkkuili.

Iloisesti hypähdellen ja hauskasti huudahdellen seurasi heitä pieni
Julia.

Anna koputti majan ikkunaluukulle neljä kertaa.

-- Kuka siellä? -- kuului sisältä vanhan eukon kimakka ääni.

Anna toisti koputuksensa äskeistä kovemmin.

-- Onko se neiti?... Taivainen isä! -- siunaili nyt sama ääni.

Hetken kuluttua avautui majan ovi, ja puolipukeissa oleva eukko
näyttäytyi eteisen kynnyksellä.

-- Sehän on neiti itse, eikä hänen aaveensa! -- huudahti akka, lyöden
kämmenensä yhteen. -- Hyvä isä ... ja vänrikkikin on mukana!... Neitihän
osaa noitua!... Ja pikku Juliakin... Minä olen aivan hölmistynyt...
Herra Jumala, vänrikkikin!

-- Mutta tehän kokonaan unohdatte toivottaa meidät tervetulleiksi! --
huomautti Anna.

-- Kuka olisi tervetullut, ellette te, hyvä herrasväki! -- huudahti
eukko; -- mutta miten ihmeessä on herrasväki voinut päästä tänne?...
Merihän on jo niin jäässä, että se melkein kannattaa ihmisen...
Tavatonta, miten aikaisin talvi nyt tuleekin!

Puhellessaan hän johti vieraansa sisään tupaan ja sytytti kynttilän
pienessä kamarissa, joka oli sisustettu kuin tavallisen köyhän torpparin
asumus. Matala ovi johti viereiseen pienempään kamariin tai paremmin
sanoen komeroon.

Tuvassa oli ränsistynyt sälesohva; tämän eteen siirrettiin nyt näöltään
jotenkin samanlainen pöytä, jolle eukko levitti karkean, mutta puhtaan
liinan. Sen päälle nostettiin mukana tuotu mytty, joka avattiin. Se
sisälsi kaikenlaisia virvokkeita, tukon setelirahoja sekä kaksi
taskupistoolia. Edellämainitut otti eukko huostaansa, asettaen ne
pöydälle hyvään järjestykseen, yhteisessä sovussa käytettäväksi, kuten
näytti. Mies taas siirsi pistoolit syrjään akkunalle. Sen jälkeen hän
kosketti sormellaan setelipinkkaa ja katsoi kysyvästi Annaan.

-- Tasan viisisataa riikintaalaria, -- kuiskasi viimemainittu hänelle;
-- neljäsataa saa suomalainen siitä, että vie sinut meren yli, puolet
astuessasi alukseen ja toiset puolet päästyäsi onnellisesti perille.

Miehen sormi oli vielä setelien päällä, ikäänkuin hän ei olisi saanut
tyydyttävää vastausta kysyvään katseeseensa.

-- Olen myynyt koruni, -- jatkoi nainen; -- olinhan saanut ne sinulta
onnen päivinä... Olisiko niitä voinut paremmin käyttää kuin juuri nyt,
onnettomuuden kohdatessa? Kaikki, mikä oli minun, oli myöskin sinun.

-- Mutta sinä ja Julia? -- virkkoi mies, katsoen lapseen, joka oli
istahtanut oven viereen lattialle, leikkien emännän ainoan uskollisen
palvelijan ja kumppanin, suuren vaaleanruskean kissan kanssa.

-- Tietoisuus siitä, että sinä olet turvassa, antaa minulle rohkeutta ja
vahvistaa voimiani, -- vastasi Anna, kiertäen käsivartensa vänrikin
kaulan ympäri; -- minä ja kiltti Juliani kyllä tulemme toimeen, siitä
älä ole ollenkaan huolissasi, ystäväni... Kun on kulunut vuosi tai
kaksi, ja maailma on jo kokonaan unohtanut sinun olemassaolosi, ilmoitat
sinä minulle jonakuna päivänä kirjeellä, missä olet... Silloin minä otan
Julian mukaani ja tulen sinun luoksesi, vaikka sinä olisit toisella
puolen maailmaa... Sitten me puhelemme menneisyydestä, emme
synkistääksemme mieltämme surullisilla muistoilla, vaan ottaaksemme
onnettomuutemme todistajaksi suurelle rakkaudellemme, sille
katkeamattomalle siteelle, joka yhdistää meidän sielumme elämässä ja
kuolemassa!... Niin, niin on tapahtuva.

Muhoileva muori oli vihdoin saanut valmiiksi yksinkertaisen illallisen,
ja hän kehoitti vieraita nauttimaan virkistystä. Mutta huolimatta
ankarista ponnistuksista merellä oli heillä kuitenkin huono ruokahalu.

Äkkiä hypähti vänrikki tuoliltaan ja alkoi pitkin askelin mitellä tuvan
lattiaa, puristaen samalla käsiään yhteen.

Annan levoton katse seurasi häntä.

Viimein pysähtyi mies pöydän ääreen.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- jos meri nyt jäätymistään jäätyy, niin kuinka
mikään laiva voi lähteä Tukholman satamasta?... Miten saattaa nyt päästä
saariston läpi?... Kaikki jäätyy ... alukset jäävät talviteloille.

-- Siitä ei ole pelkoa, herra vänrikki, -- vakuutti mummo; --
suomalaiset eivät jää tälle puolen talveksi, se on varma... Syysjää on
tosin sitkeätä ja itsepintaista, mutta sitäkin sitkeämpi ja
itsepintaisempi on suomalainen... Hän sahaa itselleen väylän Vaxholmaan,
ja siitä sujuu matka itsellään... Menee vielä useita päiviä, ennenkuin
Vaxholman tuolla puolen meri jäätyy... Sen asian minä tiedän hyvin.

-- Stiina-muori on oikeassa, -- lausui Anna, -- ja se, mitä hän sanoo,
kelpaa todella rauhoittamaan meitä.

-- Eikö herrasväki halua nyt mennä levolle? -- keskeytti hänet
Stiina-muori, avaten komeron oven.

Kammiossa oli laitettu valmiiksi vuode, joka oli melkein yhtä leveä ja
pitkä kuin koko huone, niin että ainoastaan pieni tuoli mahtui sinne
lisää.

Vänrikki laski pistoolit tälle sängyn vieressä olevalle tuolille, jonka
jälkeen hän riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen. Anna-neiti kantoi
sisään pikku Julian ja asetti hänet makaamaan isän viereen, mutta itse
hän istuutui tuolille, ottaen kumpaankin käteensä pistoolin, kaikesta
päättäen aikoen valvoa vahtina.

-- Etkö aio käydä levolle? -- kysyi mies, ojentaen kätensä jo
nukahtaneen lapsen yli ja tarttuen Annan käteen.

-- En, ystäväni... Nuku sinä vaan rauhassa ja näe kauniita unia!... Minä
en tahdo enkä voikaan nukkua.

-- Aiotko siis valvoa koko yön, oma, hyvä Anna-raukkani?

-- Aion... Älä sure minun tähteni... Minä valvon niiden puolesta, jotka
ovat minulle kaikkein kalleimmat maailmassa... Sinun ja lapsen...

-- Sinä jalo, harvinainen nainen!... Voi minua!... Minä olen saattanut
sinut turmioon.

-- Et. Turmioon olen saattanut minä sinut.

-- Anna!

-- Minunhan tähteni sinä...

-- Anna, sinä et saa puhua niin.

-- Tyydyttääksesi minun hulluja pyyteitäni, oikkujani ja
turhamaisuuttani, -- jatkoi Anna, -- antauduit sinä vaaralliselle
uralle... Ainoastaan siitä sinua moitin ettet uskonut kaikkea minulle...
Olisin tahtonut jakaa sinun kanssasi rikoksen ja kuoleman, niinkuin sitä
ennen olin jakanut autuuden.

He puhelivat keskenään hetken aikaa. Vähitellen keskustelu kuitenkin
heikkeni, ja pian kuuli Anna nukkujan raskaan, tasaisen hengityksen.

Ankara ponnistelu jäätä ja aaltoja vastaan oli suuresti rasittanut Annan
voimia; mutta kauan hän jaksoi taistella unta vastaan. Viimein kuitenkin
putosivat pistoolit hänen käsistään lattialle, ja hän nukahti,
huolimatta siitä epämukavasta paikasta, jonka hän oli valinnut
itselleen. Tuskin koskaan ovat vastahakoisemmat silmät menneet umpeen.

Niin nukkuivat he nyt kaikki kolme.

Mutta pohjatuuli, joka oli ollut heille seuralaisena merellä ja
saattanut heitä aina tänne majaan saakka, se ei levännyt. Se rutisti
mökin lahonneita puuseiniä, riipoi puiden paljaita oksia ja yltyi
viimein täydeksi rajumyrskyksi.




IV

LUPAUS


Oli sitten seuraava toukokuu. Mitä kirkkain aamuaurinko säteili mailla
ja vesillä. Näytti siltä kuin Ruotsin kaunis pääkaupunki olisi kokonaan
uinut kullassa ja tulessa.

Lukematon joukko kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä tunkeili
Kuningattaren kadulla, liukuen etelään päin. Ja kaikkialla, missä tuo
ihmisvirta vilisi, olivat avoimet ikkunat täynnä katsojia.

Mistä tämä tällainen suurenmoinen kulkue?

Saatteliko onnellinen kansa rakastamaansa ruhtinasta kuninkaan linnaan?

Tai oliko joku sankari voittojensa jälkeen paluumatkalla pelastettuun
kaupunkiin?

Tämä olisi tosin ollutkin harvinaista, sillä eipä hyviä kuninkaita tai
suuria sankareita ole milloinkaan kosolti ollut.

Ei, kumpaakaan ei tämä juhliminen merkinnyt.

Matkustiko sitten joku maailmankuulu taiteilija läpi kaupungin?

Ei, Marie Taglioni, keijukainen, tanssi vielä silloin lapsenkengissä, ja
Jenny Lind, satakieli, ei vielä edes hengittänyt.

-- Menetkö perille saakka? -- kysyi muuan nuori virkamies vieressään
astelevalta toveriltaan.

-- Menen, en ole koskaan ennen nähnyt sellaista, -- vastasi puhuteltu.

-- Tulee sääli Odeliusta.

-- Tunnetko siis hänet?

-- Tunnen, olin usein hänen seurassaan siihen aikaan, jolloin hän
palveli eräässä rykmentissä Suomessa... Hän oli hyvin mielenkiintoinen
henkilö.

-- Samaa ovat sanoneet hänestä muutkin.

-- Täysi arvonantoni laeille, mutta en minä kuitenkaan olisi ollut
tyytymätön, jos hän olisi päässyt pakenemaan.

-- Hän yritti karata kaksi eri kertaa.

-- Niin teki.

-- Mutta miten hän kummallakin kerralla pääsi vankilasta?

-- Olet kai kuullut siitä mustasilmäisestä tytöstä, joka on ollut
hänellä seuralaisena?

-- Olen. Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Anna Bränneristä eli
Polttopeilistä, joksi häntä sanotaan.

-- Ensi kerralla hän hiipi vankilaan ja vaihtoi vaatteita Odeliuksen
kanssa, toimittaen siten rakastetulleen tilaisuuden pakenemaan -- mutta
parin päivän perästä nuuski Titz hänet käsiinsä ja sulki häkkiin
jälleen.

-- Entä toisella kerralla?

-- Polttopeili pääsi palvelukseen vanginvartijan luo.

-- No?

-- Eräänä iltana piti tyttö varansa, kun vartija oli sammuttanut janoaan
vähän liiemmälti, ja varasti häneltä avaimet.

-- Miten sitten kävi?

-- Vanki puki ylleen juopuneen vartijan vaatteet ja pakeni.

-- Kuinka kävi vartijan palvelijattaren?

-- Hän lähti myös samalla kertaa pois palveluspaikastaan, odottamatta
päästökirjaa.

-- Sitä ei sovi ihmetellä... Mutta miksi he eivät silläkään kertaa
piiloutuneet paremmin?... Jäikö kekseliäisyys vankilaan?

-- Kivalteri Kron, joka on Titzin taitava oppilas, sai heistä vihiä,
sahasi itselleen väylän Hästholmeniin ja sieppasi rakastavaiset
vuoteesta.

-- Voi peijakkaan raukkoja!... Olipa sekin herääminen!

-- Sitä voi todellakin sanoa putoamiseksi taivaasta suoraan hornan
kattilaan.

-- Oletko nähnyt ennen ketään hirtettävän?

-- Näin Lundgrenin ... siitä on nyt kaksi vuotta ... mutta hän oli raaka
roisto, vallan toista maata kuin Odelius.

-- Mutta miten hitossa pisti hänen päähänsä ruveta valmistamaan rahoja?

-- Miten yleensä noudatetaan tyhmiä mielijohteita?... Odelius raukka
oli, niin pitkälle kuin minä muistan, alinomaisessa rahapulassa.

-- Mutta hänhän oli lahjakas!

-- Se on totta, veliseni!... Mutta lahjakkuudella ei tässä maassa
täytetä lompakkoa, ja kun on vierellä Polttopeili kuluttamassa, niin...

-- Hän näyttää verrattain rauhalliselta astellessaan tuolla pappien
välissä.

-- Mutta lieneeköhän Anna Bränner levollinen?... Jumala tietää, kummanko
sijassa olisin mieluummin!

-- Hän on siis todellisesti rakastanut Odeliusta?

-- Hän oli tuolle miehelle niin uskollinen, että toinen sellaisessa
tapauksessa olisi jo kadottanut järkensä.

-- Kas pahusta!

-- Olet kai kuullut puhuttavan kreivi Karl Gustaf Lejonborgista?

-- Siitäkö skoonelaisesta kamariherrasta ja rikkaasta
tilanomistajasta?... Kukapa ei olisi kuullut aikamme suurimmasta
onnenonkijasta!

-- Armollinen kreivi asetti koukkuja Anna Brännerin pyydystämiseksi ...
hopeisia ja kultaisia koukkuja.

-- Mutta tyttö ei napannut?

-- Ei... Mutta silloin alkoi kreivi pyydystää Odeliusta.

-- Entä hän?

-- Tarttui tavallaan, sillä hän sai kreiviltä lainaksi summan toisensa
perästä... Lopuksi oli Odelius hänelle velkaa kaksituhatta
riikintaalaria, paitsi lainmukaista korkoa.

-- Kuinka sitten kävi?

-- Kreivi ehdotti kristillistä vaihtoa -- velkakirjoja Polttopeiliä
vastaan.

-- Ja sai hylkäävän vastauksen?

-- Niin. Seurasi sitten lainhaku ... monet yritykset saada rahaa ...
kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora.

-- Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa... Sellaiset silmät
eivät tavallisesti itke kauan.

-- Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti.

Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun
mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle.

Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli
puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan
annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja
saada pieni vahvistuskulaus.

Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen
kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja
mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi
lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa.
Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan.

-- Mutta juokaa toki ... te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, --
lausui muuan hengenmiehistä.

-- En tarvitse, -- vastasi tuomittu, -- ja ellei herrat ole kovin
väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme
liikkeelle jälleen ... mitä pikemmin, sitä parempi.

Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa.

Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli
tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki
suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta.

Ei varsin kaukana Skansenin tullista kohoaa kuusien ja petäjien keskellä
korkea, valkoinen, kolmikulmainen kivirakennus, jonka kussakin kulmassa
on pitkä, savupiipun näköinen kivipylväs. Nämä pylväät ovat ylhäältä
yhdistetyt toisiinsa vahvoilla rautatangoilla, jotka ovat varustetut
samoin rautaisilla renkailla ja koukuilla. Muurin yhdellä puolen on
suuri, avoin portti, jonne nyt on asetettu osasto kaupungin vartioita.
Sisäpuolella kohosi korkealle muurin yli portaat.

Niin laajalle kuin silmä kantoi, olivat kentät ja kukkulat täynnä
katselijoita: jalkaisin, ajaen, ratsain, miehiä, naisia ja lapsia.

Inhimillinen uteliaisuus ei kammoa hirsipuuta eikä mestauspölkkyä.
Päinvastoin nielaisee se sellaisen näyn suurella mielihalulla.

Äkillinen liikunta sorisevassa kansajoukossa todisti, että kuolemanuhri
astui jo viimeisiä askeleita. Kaikkien kaulat venyivät, kaikkien suut
olivat ammollaan. Kääseissä ja kaleeseissa kohosivat kiikarit ja
lornetit. Muutamissa vaunuissa näkyi ruokakoreja ja viinipulloja. --
Tahdottiin pitää oikein hauskaa luonnon helmassa.

Kuolemaantuomittu heitti nopean silmäyksen tuohon kamalaan rakennukseen,
mutta painoi pian katseensa maahan.

Papit, jotka nyt luulivat, että onnettoman mieli viimeisellä hetkellä
masentui, kiiruhtivat kutsumuksensa mukaisesti vahvistamaan häntä
uskonnon lohtusanoilla.

Kuolemaantuomittu, joka arvasi hengenmiesten ajatukset, katsoi hymyillen
vuoroin yhteen, vuoroin toiseen.

-- Minä vain tarkastelin vihreätä ruohikkoa, -- virkkoi hän; -- minun
viimeiset askeleeni käyvät valkoisten ja sinisten vuokkojen yli...
Saanhan sentään elämäni loppuhetkellä kulkea ruusujen päällä...
Kuitenkin, mitä sanonkaan! -- lisäsi hän vakavasti; -- olen kiittämätön
lempeätä sallimusta kohtaan ... ovathan kukat ennenkin puhjenneet minun
jalkojeni juurelta ... mutta minä olen niitä polkenut -- Jumala antakoon
sen minulle anteeksi!

Vanki sielunpaimenineen meni nyt sisään kuolonportista ja katosi
kärsimättömän kansanjoukon näkyvistä.

-- Miten hän olikaan kaunis! -- kuiskasi eräissä vaunuissa oleva nainen
toiselle.

-- Todellakin, komea, pulska olento... Sääli ... sääli kerrassaan niin
miellyttävää miestä!

-- Jos hän olisi ruma, -- virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen
työmies, -- niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin
räpättäjät!

-- Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään
ylös? -- kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään
seisovalta mieheltä.

-- Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! -- vastasi tämä; -- mutta
hitonmoinen tungos täällä on ... hänellä, jota parhaillaan vedetään
ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa ... mies-parka, pääsee niin
korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa!

-- Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! --
virkkoi matami.

-- Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, -- sanoi muuan
nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka
kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä;
-- raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan
kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien ... mutta hiljaa, siellähän
hän jo on ... hurraa!... Valkoiset housut ja musta hännystakki ...
hienosti pitää olla ... tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä
matka lattiaan ... ha, ha, ha!

Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja
inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle
ilkkua ja nauraa?

-- Ihanaa, ihanaa! -- jatkoi jättiläinen; -- mainiota, vanha mestari!...
Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!... Kas niin ... hitaasti ... mutta
varmasti ... hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi.

Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta
kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä.

Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän
riemuitsi katseellaan.

Vallitseva hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla lintujen
viserryksen puiden latvoista ja hirsipuun rautarenkaiden kitinän. Mutta
äkkiä särki tämän hiljaisuuden läheisestä metsästä kuuluva valitushuuto,
joka oli niin sydäntäsärkevä, että jokainen, ken sen kuuli, tunsi
ruumiissaan jäätävää vavistusta. Saattoiko sellainen kauhunhuuto tulla
kuolevaisen huulilta?

Nyt alkoi kansajoukko jälleen liikkua, palaten kaupunkiin päin, ja
puolen tunnin kuluttua näkyi tuolla hirvittävällä paikalla tuskin
jälkiäkään ihmisistä. Ainoastaan ruumis keinui edestakaisin ylhäällä
vaikeitten pilarien välissä leppeässä toukokuun tuulessa, ja sitä
hyväilivät kevätauringon hellät, armeliaat säteet.

Hän oli viimeinen hirtetty.[1]

[1] Tämän jälkeen on Ruotsissa setelien väärentäjät järjestään
armahdettu, joskin heidät on lain mukaan ensin tuomittu hirtettäväksi.
(Tekijän huomautus v. 1848.) -- Vankeusrangaistus säädettiin
väärennyksestä vasta v:n 1858 laissa.

Pensastosta kuuluva rapina häiritsi vallitsevaa hiljaisuutta, ja sieltä
tuli esiin uhkean näköinen nainen, joka talutti kädestä pientä tyttöä.
Molemmat olivat mustiinpuetut. Kaamean vaikutuksen teki heidän
surupukunsa, mutta vieläkin kaameammilta näyttivät heidän kalpeat
kasvonsa.

Nainen nosti lapsen käsivarrelleen. Sitten hän käänsi pienokaisen pään
hirsipuuhun päin, osoittaen hänelle ilmassa keinuvaa ruumista.

-- Lapsi, lapsi! -- sanoi hän äänellä, jonka kumea kaiku näytti
pakoittavan seudun siivekkäät laulajat vaikenemaan. -- Lapsi! Lapsi!
Paina nuoreen mieleesi tämä kauhea näky, paina se niin syvälle, ettei
mikään ilo, mikään suru, ei taivas eikä helvetti voi sitä sielustasi
häivyttää!... Niin kasvaa tämä muisto joka vuosi, joka hetki, kunnes se
viimein tulee niin suureksi, ettei se enää mahdu maan ja taivaan väliin
... ja tämä kamala muistohirviö synnyttää toisen kauheamman, jonka
hengityksestä ruoho ja kukkaset lakastuvat, aurinko ja tähdet pimenevät,
maa ja taivas kuolee!... Tämän veren ja yön lapsen ristin minä Kostoksi!
Kostoksi! Kostoksi! Ja hirsipuun minä kutsun kummiksi sille... Kuulkaa
minua ja olkaa todistajina, te tuskanhien ja veren pisarat, jotka olette
pudonneet tälle kirotulle paikalle!...




V

HAUSKA VANHUS


Skansenin tullin ulkopuolella, mutta kuitenkin hyvin lähellä sitä, oli
siihen aikaan pieni punaiseksi maalattu, valkeanurkkainen puurakennus.
Kolmelta puolen ympäröi sitä pieni puutarhatilkku, mutta neljäs sivu
antoi isolle maantielle päin.

Tuo pikku asumus, joka todisti puhtautta, huolellisuutta ja
hyvinvointia, herätti jokaisen ohikulkijan huomiota, ja moni olikin
utelias tietämään, kuka sen omisti tai kuka siinä asui.

Mutta kun uteliaisuus oli tyydytetty ja saatu tietää hänen nimensä ja
ammattinsa, sai asumus katsojan mielestä heti toisen näön, ja kulkija
kiiruhti askeleitaan, päästäkseen niin pian kuin mahdollista pois sen
lähettyviltä, ihmetellen, että olikin saattanut mieltymyksellä sitä
katsella.

Vieraasta tuntui nyt kuin olisivat huoneen seinät olleet verellä
maalatut, niinkuin sen valkoisista nurkista olisi eroittanut pääkalloja,
ja ikäänkuin jokaisesta akkunasta olisi kiiltänyt piilukirveen terä.

Illalla samana päivänä, jonka tapahtumista edellisessä luvussa olemme
kertoneet, ja ennenkuin Södermalmin kirkontornin kello vielä oli lyönyt
kymmentä, istui sanotun asumuksen kamarissa muuan vanha mies, laiha ja
kaljupäinen, vain muutamia harmahtavia suortuvia niskassa. Sitä
happamuuden ja tyytymättömyyden sävyä, jonka usein huomaa vanhusten
kasvoilla, ei tämän ikämiehen piirteissä ollut. Päinvastoin kuvastui
hänen kasvoillaan täydellinen elämän tyytyväisyys, sillä mitä herttaisin
hymy näytti iäksi vuokranneen itselleen paikan hänen huulillaan.

Kamarin sisustus oli sellainen kuin hyvinvoivissa käsityöläiskodeissa
yleensä, jonka ohella kaikki osoitti pikkumaisuuteen saakka ulottuvaa
säännöllisyyttä.

Tämä hauska ukko, jonka yllä oli punaruutuisesta villakankaasta tehty
aamutakki, istui pöydän ääressä, jolle oli paitsi kaikenlaisia tavallaan
upeasti järjestettyjä kirjoitustarpeita myöskin kynttilä korkeassa
hopeoidussa jalustassa.

Vanhus veteli haikuja kauniista silkkipunoksilla ja hopeisella helalla
koristetusta piipusta, jonka merenvahainen pää oli nurkkahyllyn
piipunpäiden arvokas toveri. Kaikesta päättäen ukko erityisesti harrasti
piipunpäitä. Pöydällä oli myös koivuinen tupakkasäiliö, jonka kannessa
mustapäinen nuppi esitti ihmisenpäätä; se ja seinällä lasin ja
puitteitten sisällä riippuvat lukuisat merkkihenkilöiden päät
todistivat, että mies erityisesti harrasti päitä yleensä. Sivumennen
voimme myöskin mainita, että seinällä, vuoteeksi laitetun sohvan
yläpuolella, riippui monivärinen puuleikkaus, joka kuvasi onnettoman
kuningatar Marie Antoinetten mestausta.

Poltellessaan kuuluisaa ja kiitettyä Geflen vaakunaa ja puhaltaessaan
savurenkaan toisensa perään, oli hän kiinnittänyt katseensa edessään
olevalle postipaperiarkille.

Silmälasiensa avulla hän luki seuraavaa, naisen käsialalla kirjoitettua
kirjettä:

-- Muuan naishenkilö, joka tahtoo puhutella teitä hyvin tärkeän asian
johdosta, toivoo hartaasti saada tavata teidät yksinänne asunnossanne
kello kymmenen illalla. Hän tulee esittämään teille erään pyynnön, jonka
täyttäminen tuo lohdutusta kärsivälle sydämelle, aiheuttaen tyydytystä
teillekin, ei ainoastaan siksi, että saatte tilaisuuden tehdä hyvän
työn, vaan myöskin senvuoksi, että tekemällänne palveluksella
ansaitsette rahasumman. Älkää Jumalan nimessä olko poissa kotoa sinä
aikana, sillä ellen minä teitä silloin tapaa, jää teidän
omalletunnollenne onnettoman naisen pohjaton epätoivo.

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

-- Kummallista! -- mutisi tuo hauska vanhus itsekseen; -- paperi on
hienoa, käsiala kaunista ... se on varmaan joku paremmanpuoleinen
ihminen ... mutta mitä hän tahtoo minusta?... Pyyntö minulle ... se
mahtaa olla jotain merkillistä ... sitä lienee toki hauska kuulla, sillä
en hitto soikoon voi edes aavistaa, mitä se voisi olla... Paljonko kello
nyt on?... Minuuttiviisari on yhdentoista päällä ... hyvä ... viiden
minuutin perästä minä siis olen tehnyt jonkun hyvän työn sekä vielä
päällepäätteeksi ansainnut rahaa ... kaksi kärpästä yhdellä iskulla...

Senjälkeen hän nousi, karisti tuhkan pieneen kiillotettuun läkkirasiaan,
täytti piipunpään uudelleen ja alkoi, tuon tuostakin silmäten
seinäkelloon, kävellä lattialla edestakaisin.

Hetken kuluttua löi kello nuo varrotut kymmenen kertaa.

Ukko pysähtyi, sillä hän oli kuulevainen eteisestä askeleita. Hän
aukaisi oven, kulki läpi pienen salin, avasi senkin ja kuuli nyt
selvästi ulko-ovelle koputettavan. Hän työnsi säpin syrjään, ja pian
seisoi hänen edessään pitkä mustiinpuettu nainen, jonka päätä samoin
verhosi musta huivi.

-- Jumala olkoon kiitetty, että olette kotona! -- kuuli vanhus
miellyttävän äänen lausuvan.

Sittenkun vanhus oli tarjonnut naiselle tuolin ja tämä oli sille
istuutunut, alkoi ensinmainittu lähemmin tarkastella vierastaan, jonka
kasvot, joskin ne olivat täysin vieraat, näyttivät hänessä kuitenkin
herättävän hämmästystä. Ukon katse, josta saattoi lukea mitä suurinta
ihastusta, siirtyi vähitellen naisen kasvoista hänen kaulaansa, ja
kaikesta päättäen oli sen siitä hyvin vaikea erota.

-- Mikä jumalallinen kaula! -- jupisi hän hiljaa hampaittensa välistä.
-- Niin valkea, niin pitkä, ja kuitenkin niin täyteläinen!... Se olisi
makupala tuolla sisällä oleville ystäville.

Samalla käänsi hän katseensa koivusta tehtyyn kiintopintaiseen kaappiin,
joka näkyi eräässä huoneen nurkassa, mutta pian hän kuitenkin siirsi sen
takaisin kaulaan.

Myös kaunis tuntematon katseli tarkkaavaisesti isäntänsä
kasvonpiirteitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä etukäteen lukea
vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hän aikoi tehdä, suostumuksen
siihen pyyntöön, jonka lausumiseen hän nyt sydämessään etsi sanoja.

-- Saitte siis kirjeeni ajoissa? -- virkkoi nainen hiljaa, katsellen
ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään
kolmatta ollut sisällä.

-- Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, -- vastasi
isäntä; -- olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri
nyt tullut kotiin.

-- Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! --
huudahti nainen.

-- Samaa sanoin äsken itselleni ... mutta, parahin neitsykäiseni ...
pitänee sanoa neidiksi ... saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla
on kunnia puhua?

-- Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen.

-- Olipa se niinkin ...



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | 11 | | 12 | | 13 | | 14 | | 15 | | Next |

Main -> Blanche, August -> Koston henki Romaani